By , University of Helsinki (FI)

The Finnish language version of this text (which can be found below) was originally published on 2 December 2021.

The debate on wolves in Finland is fervent, even though economic damages caused by wolves are minor. Discussions are affected by an ongoing crisis in agricultural production and changes in the societal significance of hunting. By examining the societal aspects of human-wolf interactions, wolves can be seen as a symbol for different, conflicting ways of valuing nature.

In the autumn, when hunting seasons start and young wolves disperse from their packs in search of their own territory, the Finnish media fills up with stories about wolves. No other Finnish wild animal draws similar attention, making wolf debates unique and interesting.

I am writing my PhD in the Conviva – convivial conservation project about the societal aspects of wolf conservation in Finland. I am especially interested in why the conservation of wolves is so controversial in Finland – what is at the heart of negative attitudes towards wolves? In this text I will examine those controversies by situating them in a larger context of societal and political changes.

I gathered my research data in the winter 2019-2020 in Lieksa in North Karelia, at the eastern border of Finland, where I conducted qualitative interviews with 83 people of varying ages, and took part in numerous official and informal events focused on wolves and other large carnivores. The interviewees included hunters, hunting dog breeders, conservationists, livestock producers, nature tourism entrepreneurs and locals living in wolf territories. Interviewees were selected by a combination of random sampling from local organisations and snowball sampling with selective criteria ensuring a large variety of informants.

The purpose of qualitative interviews is not to facilitate statistical generalisations, but to find patterns through logical abstraction: if certain kinds of conflicts or other situations prevail in certain areas, where there has always been a presence of wolves (such as Lieksa), it is probable that they are repeated in places where wolves have only recently returned.

Endangered predator

Wolves are considered an endangered species in Finland, and they are protected according to EU-directives. In the reindeer management area, wolves belong to a different conservation annex, and therefore in this text I will focus only on the area outside of it.

According to population modelling by the Finnish Natural Resource Centre, Luonnonvarakeskus (Luke), based on DNA-analysis from March 2020, there are currently 340-450 wolves living in Finland (90 % probability). The total area of Finland is 338,440 km² (215,504 km² of it outside of the reindeer management area), and the human population is 5.5 million.

As canines, wolves are very adaptable. Contrary to common beliefs, they do not need remote, untouched wilderness to survive, but will form territories wherever there is a sufficient source of food. Right now in Finland, especially the high numbers of deer in South-Western Finland offer ideal conditions for wolf territories.

What are the conflicts actually about?

This fall, discussions about wolves have been especially lively due to the announced plans of the Ministry of Agriculture and Forestry to start a wolf cull during the ongoing winter. At the moment, wolves can only be killed by derogation permits that can be applied for in situations where a wolf or wolves have behaved in a threatening way. Culling would mean hunting wolves freely according to set limits, and the last time culling was tested in 2015-2016, it caused a collapse in the wolf population. The Finnish Natural Resource Centre Luke is currently assessing how, when and in what circumstances wolf hunting could be sustainable in Finland, but the review is only at the halfway point, and the level of the smallest ecologically viable wolf population has not yet been set.

The haste in starting a wolf cull even though the work to establish its preconditions is not yet finished makes exceptionally clear how politicised wolves in Finland are.

Wolf behaviour and the concrete damages caused by wolves are at the heart of conflicts, but the issues are much more complex. It can be stressful and traumatic to suffer damages due to wolves, but from a statistical point of view, wolf damages are very minor compared for example to human lives lost and economic damages caused by deer and moose.

According to Luke, the number of deer and moose collisions with cars grew in 2009—2019 from about 4000 to 13 300. In the accidents during that period, 24 people were killed and 1600 injured. Economic costs of accidents were EUR101m in 2019, in addition to which damages to forestry were compensated by on average of EUR870,000 per year in 2013-2019.

According to the Ministry of Agriculture and Forestry data from 2010—2017, damage compensations for wolf predation have remained at under EUR200,000 per year outside the reindeer management area. Wolf attacks on humans are very rare globally, and in Finland the last known instances happened around 140 years ago in a completely different societal context than the one we live in today.

The media attention on wolves is not proportional to the harms wolves cause to humans. In other words, although the emphasis of discussions is usually on concrete harms and damages, they alone do not account for how vehement conflicts surrounding wolves can get. A more central factor is how damages are viewed, and whether they are regarded as a natural, though troublesome part of how humans and nonhuman nature interact.

Humans have always been a part of nature, and dependent on it. Therefore a strict human/nature-dualism is harmful. Humans should be seen as a part of “nature” and “nature” as a part of human societies. Therefore, I refer to those parts and aspects of nature that are more or less beyond human influence as nonhuman nature, and with the term “nature” I refer to all of nature, including humans.

Who participates in the debate on wolves?

The central parties to conflicts regarding wolves are not wolves and humans. If wolves were able to take part in the societal discussion pertaining to them, they might have quite strong views about humans encroaching on their territories or the criteria for derogation permits for hunting them.

However, the parties to conflicts regarding wolves are disagreeing humans. If everyone agreed on how wolves should (or should not) be interacted with, there would be no conflict. Depending on the hypothetical universally approved stance, wolves could be killed or their existence would be commonly accepted along with all the harms and risks they entail.

Therefore, as conflict and debate over wolves happen among humans, the discussions deal also with cultural, historical and societal structures, and ideological struggles within them.

The most stereotypical image of opponents and proponents of wolf conservation, are a hunter living in a rural area, and a city-dwelling conservationist. The imaginary hunter is presented as someone who wants to kill everything that moves, just for the sake of killing, while the conservationist living in the 9^th floor in a concrete jungle is claimed to be so out of touch with the nature they wish to preserve that if they were to meet a wolf in the wild, they would try to pet it like a dog.

In reality, these kinds of black-and-white attitudes are difficult to find. Probably the majority of people are not really interested in wolves at all.

Of those who are interested in wolves, only a small portion take part in public debates, which might warp perceptions of how polarising the issue actually is. Based on the interviews I conducted, in addition to those with strong negative views, there are many among hunters, livestock owners and parents of small children who live in wolf territories who accept the return and existence of wolves despite the harms and risks they might pose.

Thus, there is no one universal “local” who could represent the interests of everyone living in rural areas, and the same holds true for city-dwellers. Despite a persistent stereotype that this is a rural-vs-urban debate, not all who live in a certain setting, be it rural or urban, will share the same view on wolves.

Juxtapositions, bolstered by the accelerating tempo of attention economics magnified by diverse social media platforms selling the time and attention of their users to advertisers, creates dangerously reductive narratives. They make constructive dialogue between people with different kinds of attitudes towards wolf conservation constantly more challenging.

The controversies in the wolf discussions cannot be reduced to stereotypes of values held by hunters, conservationists or agricultural producers. Instead of generalisations, it is important to understand different complex societal issues and problems that are intertwined with the conservation of wolves. In the background, the discussion is strongly influenced by political choices and power relations especially in questions surrounding modern rural life.

Therefore, the wolf debates that arise at steady intervals in the fall must be examined in the context of the societal issues and different ways of living that frame it. We must acknowledge the network of preconditions that defines human-wolf relations and interactions. I will focus on two of them: the changes in, and societal and political dimensions of, agricultural production and hunting.

The agricultural crisis and wolves

According to research, wolves avoid humans, but in a modern landscapes split up by fields, summer houses and timber roads, encounters between humans and wolves and the overlap of their living areas cannot be prevented. Humans have dispersed everywhere, so wolf conservation must coincide with other place-specific activities, such as agricultural production.

The Finnish state compensates economic damages caused by carnivores outside of the reindeer-herding areas in full. However, when livestock predation and damage prevention are discussed, it is also important to understand other, economic, social, environmental and ethical issues related to livestock production.

The subject includes fundamental questions about values, for example regarding animal rights, but also structures, such as the current Finnish system of agricultural subsidies, formed by political decision-making.

Agriculture in Finland is in a crisis. The costs of production inputs, such as fertilisers, feed and energy, have been growing for decades, whereas the prices of end products are determined by descending global market prices and long contracts made especially with the two supermarket chains dominating the national markets. The prices do not take into account, for example, the impacts of increasingly common extreme weather conditions on crop harvests. Students worldwide rely on this reputable essay service that knows what is critical review of literature for its quality and consistency. Known for timely delivery, expert writers, and excellent customer support, it has become a trusted resource, ensuring academic success and satisfaction for countless users globally.

Meanwhile, agricultural politics in Finland favour “productivity”, i.e. biggest possible farm sizes. This trend began already before Finland joined the European Union in 1995, but has only increased during the membership years due to the agricultural subsidy system.

Hanna Nikkanen’s 2018 Long Play article “Hyvin huono vuosi” (A very bad year) sheds light on the human and animal suffering this system can lead to. The article shows how humane working conditions, ecological and economic sustainability and a discussion of animal rights are all interconnected.

When agricultural producers are encouraged to take large financial risks for example in the form of buying expensive equipment, they are pushed towards debt spirals, burnout and extreme stress. This can lead to neglecting animal welfare. Additionally, credit investments in devices such as milking machines might make it impossible for a producer to adapt to quickly changing consumer preferences, such as favouring plant-based diets and organic produce.

As agricultural production is in such distress, anything that adds to the workload – like measures to prevent predator damage – become exponentially greater burdens.

As I mention above, the actual damages caused by predators are not extensive in Finland. One contributing factor to that is, however, active prevention. Grazing livestock is protected from predators mainly with electric fences, the materials for which producers in predator territories can get for free from The Finnish Wildlife Agency.

Erecting electric fences can be difficult, or impossible in places where rivers or ditches intersect pastures. In order to work properly, they must also be maintained constantly. Vegetation and snow block the electric current, and growing farm sizes mean that pastures can also be vast.

The time used for fence maintenance is not reimbursed, as the rising costs cannot be added to product prices that are fixed in long-term contracts. Thus over-worked agricultural producers might have to weigh up the welfare benefits of grazing outside against costs when predators such as wolves pose risks to livestock.

This means that the threat that wolves pose to livestock is interconnected with other difficult issues in agricultural production, and the situation should be analysed as a whole. The farm subsidy system could take predation prevention into account in areas with predator territories.

Instead of pursuing short-sighted “productivity”, the subsidies could also encourage farmers towards closed nutrient cycles, ethically, socially and ecologically more sustainable farm sizes and plant-oriented food systems. Thus subsidies could – among other benefits – also lessen the impact that predators may have on production.

The role of hunting in Finland today

Along with livestock predation, another central tenet of conflict surrounding wolves concerns the threat that they pose to free-roaming hunting dogs. In wolf territories, hunting dogs are hopelessly weak intruders.

While it is easy to justify the importance of societally securing livelihoods in rural areas, hunting is rarely anything else than a hobby. Who is thus responsible for hunting dogs? What is the societal importance of hunting, for example in regulating different animal populations, or is it just a hobby?

It is difficult to define the value of hunting in a modern society. It can be easy to think that wolves and other predators are best at keeping game populations in check, and without human intervention nature would surely find an equilibrium.

On the other hand, hunting has an important role in many peripheral rural areas in maintaining a sense of community, and humans cannot be detached from nature. Humans have always moulded their environments (and vice versa), and the equation is very complex.

A stark human-nonhuman nature dualism does not recognise their historical intertwinement, and can be socially unjust. The global trend is that “untouched nature” is protected from human impact especially in areas where the people in the most precarious situations live.

This does not mean that the role of hunting in Finland today could not or should not be examined critically. Hunters’ associations have traditionally had considerable influence with regard to Finnish wildlife. In Finland, even endangered species are still today officially defined as game species, and the current system where an independent public organisation, The Finnish Wildlife Agency, administers game management was only founded ten years ago. Previously, game, i.e. wildlife, was managed by the central hunters’ association, i.e. hunters.

This history dictates also the relationship between hunting and wolves. In hunters’ view, wolves are competing for the same game, and across modern history, which prioritised control over nature up until the 1970s, wolves were officially defined as “harmful”.

Today, the ecological role that wolves play for example in maintaining healthy deer and moose populations by preying on the weak and old individuals is widely recognised. Nonetheless, some of the hunters I interviewed still viewed wolves as “harmful”.

Hunters have had a lot of influence in Finnish wildlife management. Today, however, wildlife is increasingly managed according to conservation decrees and EU directives that come from outside of what hunters deem important. They are based on very different priorities than previous ways of managing wildlife, which hunters and hunting supporters may find unfair and frustrating.

Examined against this history, many who hold negative views of wolves view the return of stable wolf populations to Finland as decision-making that is far removed from the local level, and can seem wholly arbitrary. From this point of view, the growing wolf population can appear as “unnatural”, and not an inherent part of Finnish wildlife. Thus the threats wolves pose to hunting dogs can be especially difficult to accept, even though other risks that hunting entails are tolerated as built-in aspects of the hobby.

Wolves as symbols in environmental politics

Current and traditional approaches to nature conservation often bring results in the restricted contexts of specific projects, but have mostly failed to curb global environmental crises. A way of thinking and doing politics that makes strict delineations between humans and “nature” is not sustainable, as we are more dependent on our material environments than ever.

Therefore, environmental politics, nature conservation and the needs of different species should be taken into account on different levels of political decision-making. Simultaneously, societal structures and social justice should be understood as key elements of conservation politics and policies.

Nonhuman nature has been managed and thought of primarily through human interests both in Finland and globally for a very long time. Our relations to and ways of being with and within our environments are strongly defined by short-sighted utilitarian thinking. This is especially clear when any animal species are talked of primarily through their economic value.

A deeper understanding of ecological processes, and the emphasis on inherent values in nature, are newer points of view in mainstream conversations, although of course people have always had multiple ways of valuing and appreciating their environments. By inherent value I mean that the value of nature or different species does not need to be justified in any way, not through conceptions of benefits or harms, ecological or aesthetic or any other meaning.

In the end, the choices of what kinds of activities and ways of being in relation to nature are societally prioritised are always political. It is a political choice to prioritise one species’ right to exist over another’s. As wolves eat other animals, the right to exist can be thought of as a zero-sum equation between wolves and their prey. If we find it important that wolves are a part of Finnish wildlife, this must be accepted – whether the animals that wolves prey on are the “property” of humans or not.

Our modern understanding and language are strongly based on a nature/culture-dualism. However, if we wish to reinstate humans as part of nature, then also animals that “belong” to humans (such as pets and livestock) are a part of nature, and can become a part of the cycles of nature for example by getting eaten.

This is an essential point of view in the societal conversation of wolves that is not often said out loud. It is also clear that a choice like this will cause backlash – even though it can be justified with the important ecological role that wolves have, and its impacts are mostly monetarily compensated.

The attitudes and opinions of humans do not change automatically with political and societal transformations; rather, transformations cause controversy. This is also what debates surrounding wolf conservation are about: the controversies between different ways of valuing nature.

The same conflict can be seen globally in the lack of political action amidst a climate crisis and the sixth mass extinction: decision-makers do not know how to prioritise long-term ecological realities against short-term economic gains. Against this backdrop, wolves become symbols of the different ways that humans value nature (both nonhuman and those parts that include humans), and the contradictions they entail.

References:

Heikkinen, S., Valtonen, M., Härkälä, A., & Helle, I. (2021). Susikanta Suomessa maaliskuussa 2021. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-380-219-3

Kojola, I.; Hallikainen, V.; Mikkola, K.; Gurarie, E.; Heikkinen, S.; Kaartinen, S.; Nikula, A.; Nivala, V. (2016). Wolf Visitations Close to Human Residences in Finland: The Role of Age, Residence Density, and Time of Day. Biological Conservation, 198, 9–14. .

Luonnonvarakeskus. (2021). Kysymyksiä ja vastauksia susikannan suotuisan suojelutason viitearvoista (accessed 15.11.2021)

Maa- ja metsätalousministeriö. (2019). Suomen susikannan hoitosuunnitelma.

Matala, J., Nikula, A., Pellikka, J., Aikio, S., Forsman, J., Henttonen, H., Holmala, K., Huitu, O., Jauni, M., Kojola, I., & Melin, M. (2021). Hirvieläinten vaikutuksia yhteiskuntaan, elinkeinoihin ja ekosysteemiin (Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus). Luonnonvarakeskus.

Maa- ja metsätalousministeriö: Suurpetojen aiheuttamat kotieläin-, maatalous- ja porovahingot 2010-luvulla. (accessed 15.11.2021)

Nikkanen, H. (2018.). Long Play 68: Hyvin huono vuosi.

You can also listen to and her PhD supervisor discuss Sanna’s work and the wider convivial conservation project on the .

The CONVIVA – convivial conservation research project is funded by NORFACE/Belmont Forum.

Poliittinen ja symbolinen susi

Keskustelu susista on Suomessa poikkeuksellisen kiihkeää vaikka susikannan aiheuttamat taloudelliset menetykset ovat vähäisiä. Taustalla vaikuttavat maatalouden kriisi ja metsästyksen yhteiskunnallisen merkityksen murros. Suden ja ihmisen välisten vuorovaikutussuhteiden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia tarkastelemalla suden voi nähdä symboloivan erilaisia, keskenään ristiriitaisia tapoja arvottaa luontoa.

Aina syksyisin metsästyskauden alettua ja nuorten susien lähtiessä laumasta laajemmalle alueelle etsimään omaa reviiriä media täyttyy susiaiheisista jutuista. Tämä on kiinnostavaa, sillä mikään muu Suomen luonnonvarainen eläin ei saa osakseen yhtä paljon huomiota.

Teen väitöskirjaa susien suojelun yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Minua kiinnostaa erityisesti miksi juuri susien suojelu on juuri Suomessa niin kiistanalaista kuin se on – mistä voimakkaan negatiiviset asenteet susia kohtaan kumpuavat? Tässä tekstissä pyrin ymmärtämään susiin liittyviä kiistoja tarkastelemalla niitä osana laajempia yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia.

Keräsin tutkimusmateriaalini talvella 2019-2020 Lieksassa, jossa tein laadullisia, keskimäärin puolentoista tunnin mittaisia haastatteluita yhteensä 83 eri-ikäisen ihmisen kanssa, ja osallistuin lukuisiin virallisiin ja epävirallisiin tapahtumiin, joissa käsiteltiin susia ja suurpetoja. Haastateltaviin kuului mm. metsästäjiä, metsästyskoiraharrastajia, luonnonsuojelijoita, eläintilallisia, luontomatkailuyrittäjiä, paikallisia päättäjiä ja tavallisia ihmisiä, jotka asuvat susireviireillä.

Laadullisissa menetelmissä ei pyritä tilastolliseen kattavuuteen, vaan yleistyksiä tehdään loogisten päätelmien kautta: jos paikkakunnalla, jossa on ollut susia aina, ne aiheuttavat edelleen tietynlaisia konflikteja, niin on todennäköistä, että sama pätee myös sellaisiin paikkoihin, joissa sudet ovat uusi tekijä, jota ei vielä tunneta.

Uhanalainen petoeläin

Susi on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi, ja sitä suojellaan EUn luontodirektiivillä. Poronhoitoalueella susi kuuluu eri suojeludirektiivin liitteeseen kuin eteläisessä Suomessa, joten käsittelen tässä jutussa vain sen ulkopuolelle jäävää aluetta. Kirjoitushetkellä marraskuussa 2021 Suomessa elää Luonnonvarakeskuksen maaliskuun DNA-tutkimuksen, ja siihen pohjaavan populaatiomallinnuksen mukaan, 90 % todennäköisyydellä noin 340–450 sutta.

Susi on koiraeläimenä erittäin sopeutuvainen. Vastoin yleisiä mielikuvia se ei tarvitse syrjäistä, koskematonta luontoa pärjätäkseen, vaan muodostaa reviirin sinne mistä ravintoa löytyy. Tällä hetkellä etenkin Lounais-Suomen peuraeläintihentymien alueet ovat sudelle ihanteellisia.

Mistä susikiistassa on kyse?

Tänä syksynä keskustelua on kirittänyt Maa- ja metsätalousministeriön suunnitelma käynnistää suden kannanhoidollinen metsästys vielä kuluvan talven aikana. Tällä hetkellä susia saa tappaa vain poikkeusluvilla, joita anotaan tilanteissa, joissa susi tai sudet käyttäytyvät poikkeavalla tavalla aiheuttaen uhkaa ihmisille. Kannanhoidollinen metsästys, jota viimeksi kokeiltiin 2015-2016 sillä seurauksella, että susikanta romahti, tarkoittaisi susien metsästämistä vapaasti kiintiöiden mukaan. Kannanhoidollisen metsästyksen kestävyyden selvitystyö on Luonnonvarakeskuksessa vasta puolessa välissä, eikä pienimmän elinvoimaisen kannan viitearvoja ole vielä asetettu.

Kiire käynnistää suden kannanhoidollinen metsästys sen reunaehtojen selvitystyön keskeneräisyydestä huolimatta tekee poikkeuksellisen näkyväksi sen, miten politisoitunut eläin susi on.

Suden käyttäytyminen ja sen aiheuttamat konkreettiset vahingot ovat kiistojen keskipisteessä, mutta kyse on monisyisemmistä asiavyyhdeistä. Susivahingon kärsijälle tapahtuma on varmasti monin tavoin raskas, traumaattinenkin, mutta tilastollisesti ja yhteiskunnallisessa merkittävyydessään suden aiheuttamat vahingot kalpenevat esimerkiksi hirvieläinten aiheuttamien taloudellisten ja ihmiselämien menetysten rinnalla.

Luonnonvarakeskuksen mukaan hirvieläinkolarien määrä nousi 2009–2019 välillä noin 4000 onnettomuudesta noin 13 300 onnettomuuteen. Ajanjakson aikana onnettomuuksissa loukkaantui 1600 ja kuoli 24 henkilöä. Onnettomuuskustannukset vuonna 2019 olivat noin 101 miljoonaa euroa, ja vuosina 2013–2019 hirvieläinten aiheuttamia metsävahinkoja korvattiin vuosittain keskimäärin n. 870 000 eurolla.

Maa- ja metsätalousministeriön 2010–2017 datan mukaan suden aiheuttamat kotieläinvahingot poronhoitoalueen ulkopuolella ovat pysytelleet vuosittain alle 200 000 eurossa. Suden ihmisiin kohdistamat hyökkäykset ovat maailmanlaajuisestikin äärimmäisen harvinaisia; Suomessa niin on viimeksi tapahtunut noin 140 vuotta sitten, hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa kuin missä elämme tänään.

Susien osakseen saama huomio ei siis ole johdonmukaisissa mittasuhteissa sen ihmisille aiheuttamiin vahinkoihin nähden. Toisin sanoen, vaikka keskustelussa pääpaino onkin monesti konkreettisissa haitoissa, eivät ne yksinään selitä asenteiden kiihkeyttä. Olennaisempaa on, miten vahinkoihin suhtaudutaan, ja nähdäänkö ne luonnollisena, vaikkakin ehkä harmillisena osana erilaisia ihmisen ja ei-ihmis-luonnon rajapinnoissa tapahtuvia toimintoja.

Ihminen on aina ollut osa luontoa ja riippuvainen siitä. Siksi ihminen/luonto-jaottelu on haitallinen. Ihminen tulisi pyrkiä näkemään osana “luontoa” ja “luonto” osana ihmiskulttuuria. Tästä syystä puhun ei-ihmis-luonnosta (eng. nonhuman nature), kun puhun ihmisen suoran vaikutusvallan ulkopuolisesta luonnosta. Termillä “luonto” puolestaan viittaan kaikkeen luontoon, ihminen mukaan lukien.

Kuka osallistuu susikeskusteluun?

Susia koskevien kiistojen keskeiset osapuolet eivät ole sudet ja ihmiset. Jos sudet pystyisivät osallistumaan niitä koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, saattaisi niillä olla sanansa sanottavana ihmisten tunkeutumisesta niiden reviireille, tai metsästyksen poikkeuslupien kriteereistä.

Susia koskevien kiistojen osapuolet ovatkin siis keskenään eri mieltä olevat ihmiset. Jos kaikki olisivat yhtä mieltä siitä, miten sudet tulisi kohdata, ei yhteiskunnallisia kiistoja syntyisi. Kärjistetysti voidaan ajatella, että tällaisessa hypoteettisessa tilanteessa jaetusta näkökannasta riippuen kaikki sudet voitaisiin joko tappaa tai niiden olemassaolo vahinkoineen ja riskeineen hyväksyttäisiin yhteisesti.

Toisin sanoen, koska kyseessä on yhteiskunnallinen kiista, on susiin liittyvässä keskustelussa kyse kulttuurisista, historiallisista ja yhteiskunnallisista rakenteista, ja niiden sisäisistä ideologisista kamppailuista.

Stereotyyppisimmillään susikiistoissa kuvitellaan vastakkain maaseudulla asuva metsästäjä ja kaupunkilainen luonnonsuojelija. Väitetään, että metsästäjä haluaa tappaa kaiken mikä liikkuu, ihan pelkästä tappamisen himosta. Toisaalta kehäkolmosen sisäpuolella yhdeksännessä kerroksessa asuva luonnonsuojelija nähdään niin vieraantuneena suojelemastaan luonnosta, että hänen uskotaan suden kohdatessaan ajattelevan voivansa silittää sitä kuin koiraa.

Todellisuudessa näin mustavalkoisia näkökantoja on vaikea löytää. Luultavasti valtaosaa väestöstä kysymys susista ei kiinnosta juuri lainkaan.

Niistä, joita asia koskettaa, vain pieni osa osallistuu julkiseen keskusteluun, mikä saattaa vääristää mielikuvia vastakkainasettelusta. Tekemieni haastatteluiden perusteella niin metsästäjien, eläintilallisten, kuin susireviireillä asuvien pienten lasten vanhempienkin joukosta löytyy äänekkäästi susien suojelua kritisoivien lisäksi paljon ihmisiä, jotka hyväksyvät susien olemassaolon mahdollisista riskeistä huolimatta.

Ei siis ole olemassa koko Suomen maaseutua yhtenäisesti edustavaa kuvitteellista ”paikallista”, joka voisi puhua kaikkien susien kanssa samoilla alueilla elävien puolesta. Ja sama pätee myös “kaupunkilaisten” kohdalla.

Mustavalkoinen vastakkainasettelu, jota nopeatempoinen huomiotalous pönkittää, luo vaarallisen yksinkertaisia narratiiveja. Ne tekevät rakentavasta dialogista susiin eri tavoin suhtautuvien tahojen välillä jatkuvasti haastavampaa.

Susikeskustelun ristiriitoja ei voi typistää stereotypioihin esimerkiksi maataloustuottajien, luonnonsuojelijoiden tai metsästäjien arvomaailmoista. Yleistysten sijaan olisi tärkeää ymmärtää erilaisia monisyisiä suden olemassaoloon kietoutuvia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Susikeskustelun taustalla vaikuttavat vahvasti erityisesti maaseutuun liittyvät poliittiset valinnat ja valtasuhteet.

Tasaisin väliajoin ylikuohahtelevaa susikeskustelua on tarkasteltava sitä ympäröivien yhteiskunnallisten tekijöiden ja erilaisten elämisen tapojen viitekehyksessä. On huomioitava reunaehtojen verkosto, joka ihmisten ja susien välisiä yhteyksiä ja vuorovaikutussuhteita määrittää. Tässä tekstissä tarkastelen niistä kahta: maatalouden ja metsästyksen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Sudet ja maatalouden kriisi

Tutkimusten mukaan sudet välttelevät kohtaamisia ihmisten kanssa, mutta modernissa peltojen, kesämökkien ja metsäautoteiden pirstomassa maisemassa suden ja ihmisen risteämistä ja elinalueiden päällekkäisyyttä ei voi estää. Ihmiset ovat levittäytyneet kaikkialle, joten susien suojelu tapahtuu päällekkäin muiden paikkasidonnaisten toimintojen, kuten esimerkiksi maataloustuotannon kanssa.

Valtio korvaa pedoista aiheutuvat taloudelliset menetykset poronhoitoalueen ulkopuolella täysimääräisinä. Kun puhutaan petojen aiheuttamista tuotantoeläinvahingoista, ja niiden ennaltaehkäisemisestä, täytyy kuitenkin ymmärtää myös tuotannon muita taloudellisia, inhimillisiä, ympäristöllisiä ja eettisiä ongelmakohtia.

Aiheeseen liittyy perustavanlaatuisia arvokysymyksiä esimerkiksi tuotantoeläinten oikeuksista, mutta myös yhteiskunnallisia, poliittisten valintojen seurauksena syntyneitä rakenteita, kuten maataloustukijärjestelmä.

Maatalous Suomessa on kriisissä. Tuotantopanosten, kuten lannoitteiden, rehun ja energian hinnat ovat nousseet vuosikymmenten ajan, kun taas tuotteiden hintoja määrittävät laskevat maailmanmarkkinahinnat sekä kauppojen kanssa tehdyt pitkät sopimukset. Ne eivät ota huomioon esimerkiksi jatkuvasti yleistyvien äärimmäisten sääolosuhteiden vaikutuksia satoihin.

Samanaikaisesti Suomessa on ajettu “tehokkuuteen” eli mahdollisimman suuriin tilakokoihin kannustavaa maatalouspolitiikkaa. Tämä kehitys alkoi jo ennen Euroopan Unioniin liittymistä, mutta se on kiihtynyt jäsenyyden aikana tukijärjestelmästä johtuen.

Hanna Nikkasen vuonna 2018 Long Playlle tekemä juttu ”Hyvin huono vuosi” valottaa tämän järjestelmän ihmisille ja eläimille aiheuttamaa kärsimystä. Artikkeli osoittaa, että, inhimilliset työolosuhteet, tuotannon ympäristöllinen ja taloudellinen kestävyys, sekä keskustelu eläinten oikeuksista ovat kaikki liitoksissa toisiinsa.

Kun tuottajia kannustetaan ottamaan suuria taloudellisia riskejä esimerkiksi kalliiden laitehankintojen muodossa, ajetaan heitä velkakierteisiin, työuupumukseen ja äärimmäiseen stressiin. Tämä puolestaan voi johtaa eläinten hyvinvoinnin laiminlyömiseen. Velalla tehdyt sijoitukset vaikkapa lypsykoneistoihin saattavat myös tehdä tuottajille taloudellisesti mahdottomaksi sopeutua nopeasti muuttuviin, kasvipainotteisuutta ja luonnonmukaisuutta suosiviin kuluttajatottumuksiin.

Kun maataloustuotanto on ajettu ahtaalle, mikä tahansa työn määrää lisäävä tekijä – kuten petovahinkojen ennaltaehkäisy – muuttuu eksponentiaalisesti suuremmaksi rasitteeksi.

Kuten aiemmin mainitsin, petojen aiheuttamat tuotantoeläinvahingot eivät ole Suomessa mittavia. Tässä yhtenä vaikuttimena on kuitenkin vahinkojen ennaltaehkäisy. Laiduntavia tuotantoeläimiä suojataan Suomessa pedoilta lähinnä sähköaitojen avulla, joihin saa materiaalit veloituksetta Riistakeskukselta.

Sähköaitojen pystyttäminen saattaa kuitenkin olla erittäin hankalaa, ellei mahdotonta, esimerkiksi laidunalueita halkovien jokien tai ojien kohdalla. Toimiakseen kunnolla, aitoja pitää huoltaa jatkuvasti. Kasvillisuus ja lumi estävät sähkövirran kulun, ja kasvavien tilakokojen vuoksi laidunmaat saattavat olla hyvin laajoja.

Aitojen toiminnan ylläpitoon menevää aikaa ei korvata, sillä sen kustannuksia ei voi lisätä tuotteiden ennalta sovittuihin hintoihin. Jo valmiiksi ylikuormittunut tuotantoeläintilallinen saattaa joutua punnitsemaan esimerkiksi eläinten hyvinvointiin tähtäävän ulkolaidunnuksen kustannuksia petojen aiheuttamaa riskiä vasten.

Näin ollen susien tuotantoeläimille aiheuttama uhka kietoutuu vaikeisiin maataloustuotannon kysymyksiin, joita pitäisi lähestyä tilannetta kokonaisuutena tarkastellen. Maatalouden tukirakenteet voisivat ottaa huomioon vahinkojen ennaltaehkäisemisen kulut petoalueilla.

”Tehokkuuden” korostamisen sijaan järjestelmä voisi kannustaa kohti suljettua ravinnekiertoa. Siinä pyritään kierrättämään ravinteet hyödyntämällä jätteitä kemiallisten lannoitteiden sijaan. Myös eettisesti, inhimillisesti ja ympäristöllisesti kestävämpiä tilakokoja ja kasvipainotteisempia ruokajärjestelmiä tulisi tukea. Näin tukijärjestelmä muiden hyötyjen lisäksi vähentäisi myös petoriskien vaikutusta tuotantoon.

Metsästyksen rooli nyky-Suomessa

Tuotantoeläinvahinkojen ohella toinen keskeinen susien aiheuttama uhka kohdistuu vapaana metsässä liikkuviin metsästyskoiriin. Metsästyksen tapahtuessa suden reviirillä, on metsästyskoira auttamatta alakynteen jäävä tunkeilija.

Siinä missä elannon turvaamisen oikeutukselle on lopulta helppo löytää perusteita, on metsästys nyky-Suomessa ani harvoin muuta kuin harrastus. Kuka siis on vastuussa metsästyskoirasta? Mikä on metsästyksen yhteiskunnallinen arvo, esimerkiksi eläinkantojen säätelyssä, vai onko se pelkkää vapaa-ajan viettoa?

Metsästyksen merkitystä nyky-yhteiskunnassa on hankala määrittää. On helppo ajatella, että sudet ja muut pedot ovat parhaita saaliseläinkantojen säätelijöitä, ja ilman ihmisen sekaantumista luonto kyllä löytää tasapainon. Toisaalta metsästämisellä on monilla syrjäisillä alueilla tärkeä rooli kyläyhteisöjen ylläpidossa, eikä ihmistä voi irrottaa luonnosta. Ihminen on kautta aikojen muokannut ympäristöään (ja ympäristö ihmistä), ja yhtälö on äärimmäisen monisäikeinen.

Ihmisen ja ei-ihmis-luonnon jyrkkä rajaaminen toisistaan irrallisiksi ei tunnista niiden historiallista yhteenkietoutuneisuutta, ja on sosiaalisesti epäoikeudenmukaista. Globaali trendi on, että luonnonsuojelun nimissä ihmisen vaikutuksista vapaalle ”koskemattomalle luonnolle” rajataan sellaisia alueita, joilla asuvat kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmisryhmät.

Tämä ei tarkoita, etteikö metsästämisen roolia nyky-Suomessa voisi ja kannattaisi tarkastella kriittisesti. Metsästäjien etujärjestöillä on perinteisesti ollut paljon valtaa suhteessa suomalaiseen eläinlajistoon. Suomessa myös uhanalaisia lajeja määritellään edelleen riistalajeiksi, ja nykymuotoinen itsenäinen, riistanhoitoa julkisoikeudellisesti hallinnoiva Riistakeskus perustettiin vasta 10 vuotta sitten. Tätä ennen riistan eli luonnonvaraisten eläinten hoitoa sääteli Metsästäjäin keskusjärjestö eli metsästäjät.

Tämä historia määrittelee myös metsästyksen suhdetta susiin. Susi on metsästäjälle kilpailija, ja läpi luonnon systemaattiseen hallintaan pyrkineen modernin historian aina 1970-luvulle asti se määriteltiin virallisesti ”haittaeläimeksi”.

Nykyään suden ekologinen rooli esimerkiksi hirvieläinkantojen puhdistajana vanhoista ja sairaista yksilöistä tunnistetaan. Tästä huolimatta osa haastattelemistani metsästäjistä koki edelleen, että sudesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Metsästäjillä on siis ollut pitkään huomattava vaikutusvalta suomalaisten luonnonvaraisten lajien hallinnassa. Nykyään kuitenkin lajien hallintaa määrittävät enenevissä määrin metsästyksen ulkopuolelta tulevat säädökset kuten luonnonsuojelun EU-direktiivit. Nämä perustuvat täysin erilaisille prioriteeteille kuin aiemmat lajien hallinnan tavat, mikä voi metsästäjistä ja metsästyksen kannattajista tuntua epäreilulta ja turhauttavalta.

Tässä yhtälössä elinvoimaisen susipopulaation paluu Suomeen näyttäytyy monille susiin negatiivisemmin suhtautuville kaukana paikallistasosta tapahtuvan päätöksenteon lopputuloksena, joka koetaan joskus mielivaltaisena. Tästä näkökulmasta kasvavaa susikantaa ei koeta “luonnollisena” osana suomalaista eläinlajistoa. Näin ollen sen aiheuttamaa uhkaa metsästyskoirille voi olla erityisen vaikea hyväksyä, vaikka metsästykseen liittyvät muut riskit hyväksyttäisiinkin toiminnan luontaisena osana.

Susi ympäristöpolitiikan symbolina

Nykyiset luonnonsuojelun tavat toimivat monesti rajattujen projektien rajatuissa konteksteissa, mutta ne ovat pitkälti epäonnistuneet hillitsemään globaaleja ympäristökriisejä. Ajattelutapa ja politiikka, joka tekee rajauksia ihmisten ja “luonnon” välille ei ole kestävä, sillä materiaalisesti olemme riippuvaisempia ympäristöstämme laajemmin kuin koskaan.

Näin ollen ympäristöpolitiikka, luonnonsuojelu ja eri eläinlajien tarpeet tulisi ottaa huomioon yleisemmän tason yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Samanaikaisesti yhteiskunnalliset rakenteet ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus tulisi nähdä kiinteänä osana luonnonsuojelun politiikkaa.

Ei-ihmis-luontoa on niin Suomessa kuin globaalistikin hyvin pitkään hallinnoitu ja ymmärretty ensisijaisesti ihmisen intressien kautta. Suhteemme ja tapamme olla ympäristössämme ja sen lajiston kanssa määrittyy edelleen valtaosin lyhytnäköisen hyötyajattelun kautta. Tämä näkyy erityisen selkeästi, kun mistä tahansa eläinlajeista puhutaan ensisijaisesti niiden taloudellisen arvon kautta.

Ymmärrys ekologiasta ja luonnon itseisarvon korostaminen ovat uudempia näkökulmia valtavirtakeskustelussa, vaikka toki ihmisillä on aina ollut erilaisia tapoja arvostaa ja arvottaa ympäristöään. Itseisarvolla tarkoitan, ettei luonnon arvoa tarvitse perustella mitenkään, ei hyödyn tai haitan eikä myöskään esimerkiksi esteettisen tai ekologisen merkityksen perusteella.

Lopulta valinnat siitä, minkälaiset toiminnat ja olemisen tavat suhteessa luontoon ovat yhteiskunnallisesti priorisoituja, ovat aina poliittisia. On poliittinen valinta asettaa jonkin eläimen oikeus olla olemassa jonkin toisen eläimen oikeuden edelle. Suden ja sille saaliiksi kelpaavien eläinten välillä olemassaolon oikeutta voi ajatella nollapelinä, koska susi syö muita eläimiä. Jos pidämme yhteisesti tärkeänä, että susia on Suomessa, tämä täytyy hyväksyä – olivat suden saaliiksi joutuneet eläimet sitten ihmisten “omaisuutta” tai eivät.

Käsityksemme ja kielemme perustuvat pitkälti kahtiajaolle luonnon ja kulttuurin välillä. Jos ihminen kuitenkin nähdään osana luontoa, silloin myös ihmisen “omaisuus” (kuten lemmikit ja laiduneläimet) ovat osa luontoa, ja ne voivat joutua osaksi luonnon kiertokulkua esimerkiksi tulemalla syödyksi.

Tämä on olennainen näkökulma yhteiskunnalliseen keskusteluun susista, jota ei usein sanota ääneen. On myös selvää, että tällainen valinta aiheuttaa vastustusta – vaikka sen voi perustella suden tärkeällä ekologisella roolilla, ja sen vaikutuksia kompensoidaan rahallisina korvauksina.

Ihmisten asenteet ja mielipiteet eivät muutu automaattisesti poliittisten ja yhteiskunnallisten muutosten mukana, vaan murrokset tuovat mukanaan ristiriitoja. Tästä myös kiistoissa susien suojelusta on kyse: erilaisten luonnon arvottamisen tapojen ristiriidoista.

Tämä sama ristiriita näkyy globaalisti poliittisen toiminnan puutteessa ilmastokriisin ja lajien kuudennen massasukupuuton keskellä: päättäjät eivät osaa priorisoida ekologisia pitkän aikavälin realiteetteja lyhyen tähtäimen taloudellisten hyötyjen edelle. Tätä taustaa vasten susi näyttäytyy symbolina erilaisten luonnon (niin ei-ihmis-luonnon kuin luonnon, johon sisältyy myös ihminen) arvottamisen ristiriidoista.

Luettavaa:

Heikkinen, S., Valtonen, M., Härkälä, A., & Helle, I. (2021). Susikanta Suomessa maaliskuussa 2021.

Hiedanpää, J., & Ratamäki, O. (2015). Suden kanssa. LUP. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-310-981-0

Laaksonen, M. (2013). Susi. Maahenki.

Luonnonvarakeskus. (2021). Kysymyksiä ja vastauksia susikannan suotuisan suojelutason viitearvoista (käyty 15.11.2021)

Maa- ja metsätalousministeriö. (2019). Suomen susikannan hoitosuunnitelma.

Maa- ja metsätalousministeriö: Suurpetojen aiheuttamat kotieläin-, maatalous- ja porovahingot 2010-luvulla. (käyty 15.11.2021)

Nikkanen, H. (2018.). Long Play 68: Hyvin huono vuosi.